Kuovin huuto

[...]
Ruuskan kokoelma oli juuri sitä, mitä tänään harmaana, loskaisena päivänä tarvitsin. Tämä päivä, tämä vuodenaika pyyhkiytyi pois silmistäni ja näin edessäni hennon vihreitä hiirenkorvia, haistoin auringossa paahtuvan heinän ja värähtelin kylmästä yhdessä ruskaisten lehtien kanssa. Ruuskan kielikuvissa on tuoreutta ja oivaltavuutta, aivan uudenlaisia tapoja ilmaista asioita. Esimerkiksi askeleen alla parkaiseva lätäkkö (s. 74) nostatti hymyn huulilleni, mutta samalla nuo muutamat pienet sanat herättivät välittömästi muiston myöhäisen syksyn tai varhaisen talven hennosti jäätyneistä rapakoista, joiden kylmää kantta mielelläni kävin rikkomassa niin lapsena kuin yhä edelleen.

Osan runoista luin kerran, nopeasti, toisiin palasin ja luin ne uudelleen, toisen, kolmannenkin kerran. Maistelin ja tunnustelin sanan kerrallaan, ajattelin kuvaa niiden takana ja merkitystä, jonka kirjoittaja runolla yrittää ilmaista. Ihastuin Ruuskan tyyliin kirjoittaa monitulkintaisia luontokuvia, jotka toisaalta peilaavat luontoa jopa lapsenomaisesti ihmettelevän katseen kautta, mutta toisaalta paljastavat aikuiselle synkkiäkin asioita yhteiskunnasta ja ihmisestä itsestään - niin kirjoittajasta kuin lukijastakin. Syvemmällä tasolla runoista löytyy myös viittauksia kansanperinteeseen ja mytologiaan.
[...]
Tähän runokokoelmaan tulen tulevaisuudessa palaamaan uudelleen; se on täynnä vaikuttavia trooppeja (esim. s. 33: runo keväällä tulvivasta pellosta, jossa kivet ovat kuin pintaan nousseita hylkeitä), jotka koskettavat mieleni maisemaa.
[...]
Suosittelen kokoelmaa luontorunoista nauttivalle lukijalle, joka tahtoo runoilta kauneutta ja keveyttä, mutta ei löydä näitä aineksia uudemmasta runoudesta. Voisin väittää, että Ruuskan kokoelmassa on klassikkoainesta.

Jonna Ruuskan esikoisteos on kaunis runokirja luonnosta. Kirjassa käydään läpi koko vuosi luontoa seuraten, miten se muuttuu, mikä on kaunista, mikä on surullista. Kirja on jaoteltu hyvin näppärästi teemojen ja vuodenaikojen mukaan. Ruuska ei tarkastele luontoa vain runoilijana, vaan myös puiden ja eläintenkin näkökulmasta. Kirjan viimeisessä luvussa, Puut kävelleet pois, oikein havahduin luvun teemaan ihmisten aikaan saamaan näkyyn luonnossa ja miltä se luonnon asukkien silmin näyttää. Minua harmitti, että vähän synkeämpi teema oli jätetty viimeiseksi kirjan loppuun. Se antoi ajateltavaa, mutta olisin kaivannut jonkin pienen iloisemman luvun tämän jälkeen.
[...]
Tunsin kiinnostuvani tätä lukiessa enemmän luonnosta. Kaikki elävät olennot ja luonnon sävyt eri vuoden aikoina!
[...]
En ole paljoa runoja lukenut, mutta Ruuskan teos sai minut kaipaamaan lisää runoja.

[...] viihdyin Ruuskan runojen parissa varsin hyvin. Luonnossa liikkuminen on selvästi kirjailijalle itselleen tärkeää ja se näkyy runoista, siitä miten luontoa arvostetaan ja toisaalta miten sen väärinkäyttöä surraan. Satumaisista kielikuvista pidin kovasti ja siitä kuinka kaikki herää eloon omalla tavallaan. Iltakävelyllä voi nähdä yksinäisen pajun jälkiä ja siitä kuinka juuri jäätynyt lätäkkö parkaisee kun siihen astuu.

Eniten pidin Ruuskan lyhimmistä runoista, tuokiokuvista, kahden tai kolmen rivin mittaisista. Niissä Ruuska mielestäni parhaimmillaan onnistuu luomaan vahvan tunnelman pienellä määrällä sanoja. Nämä lyhyimmät myös muistuttavat minua yhdestä suosikkirunoilijastani, Risto Rasasta. Tällaisia ovat esimerkiksi Ihana kesäilta, jossa mökki-illan tunnelma välittyy tuoksuineen tai Kaipaus, jossa kuullaan kirjalle nimensäkin antanut kuovin huuto. Pidemmät runot olisivat vaatineet minulta parempaa keskittymistä ja rauhoittumista. Ehkä palaan niihin joskus myöhemmin.

Kuovin huuto sopinee oivallisesti luonnon ja luontorunojen ystäville, rauhoittumiseen, kielikuvien kaipuuseen.