Viiton – olen olemassa on väkevä kuvaus identiteettinsä kanssa kamppailevan kuuron nuoren kasvusta kulttuuristaan ylpeäksi, viittomakieliseksi aikuiseksi.
Kuulevien vanhempien kuuro lapsi ja ainoa kuuro myös varhaisessa elinpiirissään - siinä lähtökohdat nuoruusiässä läpikäymälleni identiteettikriisille. Kriisi olisi voinut päättyä traagisesti, mutta niin ei kohdallani onneksi käynyt. Kuitenkin vasta vuosien etsikkoajan jälkeen löysin lopulta kuuron identiteetin ja suomalaisen viittomakielen äidinkielekseni.
Halusin kirjoittaa elämästäni kirjan jakaakseni kokemukseni kenen tahansa kieli- ja kulttuurivähemmistöön kuuluvan kanssa. Aihe on yhteiskunnassamme erittäin ajankohtainen, sillä kieli- ja kulttuurivähemmistöt ovat nousseet näkyvästi parrasvaloihin.
Usein ajatellaan, että vähemmistöillä asiat ovat huonosti, ja niissä elävät poikkeavat valtaväestöstä muutenkin - negatiivisessa mielessä. Kirja tarjoaa oivan välineen kuurojen maailmaan eläytymiselle ja virheellisten käsitysten korjaamiselle. Samalla se antaa vahvat näytöt kuurouden ja viittomakielen hyödyistä niin kuuroille itselleen kuin koko valtaväestölle.
Olen Juhana Salonen, 35-vuotias viittomakielinen kuuro ja työskentelen projektitutkijana Jyväskylän yliopiston viittomakielen keskuksessa. Omaelämäkerrallisessa kirjassani kerron avoimesti nuoruusiässä läpikäymästäni identiteettikriisistä ja siitä selviytymisestä. Olen suunnitellut kirjan kirjoittamista elämästäni vuodesta 2002 lähtien. Halusin jakaa kokemukseni, sillä me viittomakieliset muodostamme rikkaan kieli- ja kulttuuriperinnön satavuotiaalle Suomelle.
Kirjani tavoitteena on tuoda esiin viittomakielen ja kuurouden erityispiirteitä, joista monikaan ei tiedä juuri mitään. Näitä piirteitä tarkastellaan kirjassa eri näkökulmista käsin, myös tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Kirjaprojektissani ovat olleet mukana äitini Sisko-Margit Syväoja, koulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri, joka kertoo kasvutarinani omina lukuinaan, sekä kuuro ammattikuvaaja Jussi Rinta-Hoiska, jonka ottamat valokuvat piirtävät puolestaan kuvakertomuksen kirjoitetun tarinan rinnalle. Mukaan on liitetty myös kuvia, jotka havainnollistavat viittomakieltä. Toinen kuuro ammattilainen Tiina Särkkä on toteuttanut kirjan taiton. Kuuron perspektiivin, viittomakielen visuaalisuuden sekä sen muidenkin hyötyjen tulee näkyä paitsi kirjan tekstissä myös sen kuvissa.
Juhana Salosen omaelämäkerrallinen teos Viiton – Olen olemassa on kuulevaan perheeseen syntyneen kuuron pojan kasvutarina. (...) Salosen tarina on silmiä avartava, sillä monille kuuleville kuurojen kulttuuri on todennäköisesti varsin vieras. Tarttumapintaa teoksessa on lähes kenelle tahansa, sillä identiteettinsä kanssa kamppailevan nuoren ongelmiin pystyy helposti samaistumaan niin kuuro kuin kuulevakin.
Painetun kirjan visuaalinen ilme on erittäin tyylikäs. (...) Kokonaisuutena Salosen teos on helposti lähestyttävä, ajankohtainen sekä sivistävä. (...) Kuuroihin kohdistuu vielä tänäkin päivänä liikaa tietämättömyyteen perustuvia ennakkoluuloja ja stereotypioita, joiden hävittämiseen Salosen kirja on varmasti valtava apu.
Viittomakieli on yksi vähemmistökielistä
Keskisuomalainen
helmikuuta 2018
Viittomakielen päivää juhlistettiin eilen eri puolilla Suomea. Jyväskyläläisittäin juhlat jatkuvat vielä tänään, sillä Kuurojen liitto myöntää Vuoden viittomakieliteko 2017 -tunnuspalkinnon jyväskyläläiselle kirjailija Juhana Saloselle. Palkinto luovutetaan eduskunnassa Viittomakielen seminaarissa.
Salonen sai tunnustuksen kirjastaan Viiton – olen olemassa, jossa hän kuvaa nuoren kuuron kamppailua oman identiteettinsä löytämiseksi. Salonen valmistui Jyväskylän yliopistosta viittomakieliseksi luokanopettajaksi vuonna 2012. Nyt hän on projektitutkijana Suomen viittomakielten korpusprojektissa.
Nuorena Salonen ei kokenut kuuluvansa viittomakielisten kuurojen eikä suomea puhuvien kuulevien joukkoon; hän ei tiennyt, mikä hänen äidinkielensä on. Salosen kirja perustelee viittomakielen merkitystä kuurojen identiteetille ja kulttuurille. Se on tärkeä kannanotto viittomakielen asemasta yhteiskunnassa yhtenä vähemmistökielenä.
Juhana Salonen: Viiton - Olen olemassa
Järjellä ja tunteella
lokakuuta 2018
Kuvittele syntyväsi kuurona vauvana kuuleville vanhemmille. Kuvittele olevasi elinympäristösi ainoa kuuro. Kuvittele itsesi varttumaan vähemmistön edustajana valtaväestön sisällä. Tämä ei ole ehkä sinun arkesi, mutta varmasti jonkun toisen. Kuulevana tulee harvoin, monen tuskin koskaan kuvitelleeksi millaista olisi elämä ilman kuuloa, mutta esimerkiksi Juhana Salonen tietää sen omasta kokemuksesta. Niiden kokemusten pohjalta on syntynyt Salosen kirja, Viiton - Olen olemassa, joka voitti alkuvuodesta Kuurojen liiton tunnustuspalkinnon. Palkinnon myöntämisen perusteena on viittomakielisten oikeuksien ja aseman edistäminen. Salosen teos on varmastikin hyvin ainutlaatuinen kirjallinen kurkistus kuurojen maailmaan ja toimii mielestäni erinomaisena porttina ja keskustelunavauksena kuurojen ja kuulevien välillä.
Kantavana teemana läpi Salosen teoksen kulkee voimakas oman identiteetin etsintä, oman paikan löytäminen kuurona kuulevien keskellä. Osana tarinaa Jussi Rinta-Hoiska on kuvannut Salosta erilaisissa ympäristöissä. Salonen kertoo kirjassaan halunneensa välttää perinteisen elämäkertojen lapsuus-, ja nuoruuskuvien käytön ja tarjota tilalle jotain erilaista, joka herättää lukijaa pohtimaan. Uniikit kuvat täydentävätkin hyvin tarinaa ja erityisesti osa jättää voimakkaan tunnejäljen. Salosen omien tekstien rinnalla kulkee myös hänen äitinsä, Sisko-Margit Syväojan kirjoitukset äidin näkökulmasta. Tämä tuo mielenkiintoisen lisän Salosen kasvutarinaan. Salonen lähtee kertomaan tarinaansa varhaislapsuudesta lähtien. Lukijana jää vahvasti mieleen näistä osuuksista erityisesti kaksi asiaa: se, että kuurous ei lapsena vielä ollut sellainen este tai asia, joka olisi mainittavasti haitannut pientä kuuroa lasta esimerkiksi leikkiessään kavereiden kanssa. Ja toisaalta jotenkin merkillepantavaa mielestäni on myös se, että Salosen lapsuusaikaan ei tunnuttu annettavan juuri mitään apuja kuuleville vanhemmille, joille syntyy kuuro lapsi. Yksi sopeutumisvalmennusleiri, mutta muuten vanhempien oli itse etsittävä tietoa ja keinoja. Kun kirjassa edetään murrosikään, silloin kaikki muuttuu. Alkaa raju identiteetin etsintä ja lopulta nuori mies velloo oikeasti todella syvissä vesissä. Jos vielä lapsena kuurous ei tuntunut olevan haitta kaverisuhteissa, nuorena Salonen saa kokea kiusaamista ja rajua ulkopuolelle jättämistä, kun yhteistä kieltä ei tunnu löytyvän tai toisilta edes halua löytää sitä. Toisaalta kaiken taustalla tuntuu olevan isona haasteena oma taistelu sen suhteen, että mikä on se todellinen oma äidinkieli.
Salosen teksti on sujuvasanaista. Se on myös hyvin avointa, konstailematonta. Hän ei tunnu pelkäävän laittaa itseään sataprosenttisesti likoon tarinaansa kertoessaan. Se tekee kirjasta hyvin intiimin tuntuisen, mikä tietenkin on meriitti kun elämäkerroista puhutaan. Varsinkin kun tarkoituksena on jakaa kokemuksellisesti kuuron elämää kuuleville. Toisaalta myös vahvasti vertaisellisuutta toisille kuuroille, erityisesti heille ketkä itse vielä elävät etsikkoaikaansa. Kirjan loppupuolella Salonen esittelee tieteellisempää tietoa kuurouden hyödyistä ja tutuksi tulee käsite Deaf Gain, jossa kuurouden haittojen sijaan halutaan nähdä sen hyödyt. Jotenkin soisin nähdä tämän kirjan lisättäväksi jo yläasteen äidinkielen luettaviin kirjoihin. Olen itse kyllä jo aika nuorena jostain syystä pohtinut, millaista elämä olisi ilman kuuloa tai näköä. Työssäni kohtaan aika ajoin kuuroja asiakkaita ja joka kerta harmittelen, etten osaa edes perusviittomia. Salosen kirjan myötä lupaan opetella edes muutaman.
Kuurojen ääni kuuluviin
tietysti.fimaaliskuuta 2019
Juhana Salosen omaelämäkerrallinen teos Viiton – Olen olemassa on kuulevaan perheeseen syntyneen kuuron pojan kasvutarina. (...) Salosen tarina on silmiä avartava, sillä monille kuuleville kuurojen kulttuuri on todennäköisesti varsin vieras. Tarttumapintaa teoksessa on lähes kenelle tahansa, sillä identiteettinsä kanssa kamppailevan nuoren ongelmiin pystyy helposti samaistumaan niin kuuro kuin kuulevakin.
Painetun kirjan visuaalinen ilme on erittäin tyylikäs. (...) Kokonaisuutena Salosen teos on helposti lähestyttävä, ajankohtainen sekä sivistävä. (...) Kuuroihin kohdistuu vielä tänäkin päivänä liikaa tietämättömyyteen perustuvia ennakkoluuloja ja stereotypioita, joiden hävittämiseen Salosen kirja on varmasti valtava apu.
Viittomakieli on yksi vähemmistökielistä
Keskisuomalainenhelmikuuta 2018
Viittomakielen päivää juhlistettiin eilen eri puolilla Suomea. Jyväskyläläisittäin juhlat jatkuvat vielä tänään, sillä Kuurojen liitto myöntää Vuoden viittomakieliteko 2017 -tunnuspalkinnon jyväskyläläiselle kirjailija Juhana Saloselle. Palkinto luovutetaan eduskunnassa Viittomakielen seminaarissa.
Salonen sai tunnustuksen kirjastaan Viiton – olen olemassa, jossa hän kuvaa nuoren kuuron kamppailua oman identiteettinsä löytämiseksi. Salonen valmistui Jyväskylän yliopistosta viittomakieliseksi luokanopettajaksi vuonna 2012. Nyt hän on projektitutkijana Suomen viittomakielten korpusprojektissa.
Nuorena Salonen ei kokenut kuuluvansa viittomakielisten kuurojen eikä suomea puhuvien kuulevien joukkoon; hän ei tiennyt, mikä hänen äidinkielensä on. Salosen kirja perustelee viittomakielen merkitystä kuurojen identiteetille ja kulttuurille. Se on tärkeä kannanotto viittomakielen asemasta yhteiskunnassa yhtenä vähemmistökielenä.
Juhana Salonen: Viiton - Olen olemassa
Järjellä ja tunteellalokakuuta 2018
Kuvittele syntyväsi kuurona vauvana kuuleville vanhemmille. Kuvittele olevasi elinympäristösi ainoa kuuro. Kuvittele itsesi varttumaan vähemmistön edustajana valtaväestön sisällä. Tämä ei ole ehkä sinun arkesi, mutta varmasti jonkun toisen. Kuulevana tulee harvoin, monen tuskin koskaan kuvitelleeksi millaista olisi elämä ilman kuuloa, mutta esimerkiksi Juhana Salonen tietää sen omasta kokemuksesta. Niiden kokemusten pohjalta on syntynyt Salosen kirja, Viiton - Olen olemassa, joka voitti alkuvuodesta Kuurojen liiton tunnustuspalkinnon. Palkinnon myöntämisen perusteena on viittomakielisten oikeuksien ja aseman edistäminen. Salosen teos on varmastikin hyvin ainutlaatuinen kirjallinen kurkistus kuurojen maailmaan ja toimii mielestäni erinomaisena porttina ja keskustelunavauksena kuurojen ja kuulevien välillä.
Kantavana teemana läpi Salosen teoksen kulkee voimakas oman identiteetin etsintä, oman paikan löytäminen kuurona kuulevien keskellä. Osana tarinaa Jussi Rinta-Hoiska on kuvannut Salosta erilaisissa ympäristöissä. Salonen kertoo kirjassaan halunneensa välttää perinteisen elämäkertojen lapsuus-, ja nuoruuskuvien käytön ja tarjota tilalle jotain erilaista, joka herättää lukijaa pohtimaan. Uniikit kuvat täydentävätkin hyvin tarinaa ja erityisesti osa jättää voimakkaan tunnejäljen. Salosen omien tekstien rinnalla kulkee myös hänen äitinsä, Sisko-Margit Syväojan kirjoitukset äidin näkökulmasta. Tämä tuo mielenkiintoisen lisän Salosen kasvutarinaan. Salonen lähtee kertomaan tarinaansa varhaislapsuudesta lähtien. Lukijana jää vahvasti mieleen näistä osuuksista erityisesti kaksi asiaa: se, että kuurous ei lapsena vielä ollut sellainen este tai asia, joka olisi mainittavasti haitannut pientä kuuroa lasta esimerkiksi leikkiessään kavereiden kanssa. Ja toisaalta jotenkin merkillepantavaa mielestäni on myös se, että Salosen lapsuusaikaan ei tunnuttu annettavan juuri mitään apuja kuuleville vanhemmille, joille syntyy kuuro lapsi. Yksi sopeutumisvalmennusleiri, mutta muuten vanhempien oli itse etsittävä tietoa ja keinoja. Kun kirjassa edetään murrosikään, silloin kaikki muuttuu. Alkaa raju identiteetin etsintä ja lopulta nuori mies velloo oikeasti todella syvissä vesissä. Jos vielä lapsena kuurous ei tuntunut olevan haitta kaverisuhteissa, nuorena Salonen saa kokea kiusaamista ja rajua ulkopuolelle jättämistä, kun yhteistä kieltä ei tunnu löytyvän tai toisilta edes halua löytää sitä. Toisaalta kaiken taustalla tuntuu olevan isona haasteena oma taistelu sen suhteen, että mikä on se todellinen oma äidinkieli.
Salosen teksti on sujuvasanaista. Se on myös hyvin avointa, konstailematonta. Hän ei tunnu pelkäävän laittaa itseään sataprosenttisesti likoon tarinaansa kertoessaan. Se tekee kirjasta hyvin intiimin tuntuisen, mikä tietenkin on meriitti kun elämäkerroista puhutaan. Varsinkin kun tarkoituksena on jakaa kokemuksellisesti kuuron elämää kuuleville. Toisaalta myös vahvasti vertaisellisuutta toisille kuuroille, erityisesti heille ketkä itse vielä elävät etsikkoaikaansa. Kirjan loppupuolella Salonen esittelee tieteellisempää tietoa kuurouden hyödyistä ja tutuksi tulee käsite Deaf Gain, jossa kuurouden haittojen sijaan halutaan nähdä sen hyödyt. Jotenkin soisin nähdä tämän kirjan lisättäväksi jo yläasteen äidinkielen luettaviin kirjoihin. Olen itse kyllä jo aika nuorena jostain syystä pohtinut, millaista elämä olisi ilman kuuloa tai näköä. Työssäni kohtaan aika ajoin kuuroja asiakkaita ja joka kerta harmittelen, etten osaa edes perusviittomia. Salosen kirjan myötä lupaan opetella edes muutaman.