Pienessä maassa kaikkien sanotaan tietävän toisensa, ja siten ikäänkuin jakavan keskenään yhteisen totuuden. Silti käsitykset voivat perustua vääriin tietoihin tai tarkoituksella leviteltyihin huhuihin. Toisaalta totuuden sanotaan modernissa ajassa syntyvän yksilöiden kokemuksista. Tämä on yhden Kalervon tarina suomenkielisenä Suomessa ja Euroopassa. Se on kirjoitettu Suomen sotahistoriaa uhkuvien Espoon kirjastojen hyllyjen välissä, iltakoulukaveri Tainan rohkaisemana Tapiolan baarin tiskillä, Haukilahden pystybaarissa Haikaranpesän vahtimestarin innostamana, Moskovan ja Rooman kahviloissa vastauksena kysymykseen miksi jotkut sivistyneet länsieurooppalaiset kutsuvat Suomea läntisen ajattelun umpiperäksi.
Moni on kysellyt miten K:n elämä järjestyi niiden nuoruusvuosien jälkeen, joista saatiin lukea kirjasta “Ole se muutos jota etsit”. Hän oli muuttanut työn ja koulutuksen perässä 16 - vuotiaana Sonkajärveltä pääkaupunkiin vuonna 1966. Hän oli päässyt juoksupojaksi valtiovarainministeriön alaiseen virastoon Ostrobotnian ylimmässä kerroksessa. Sinne kiivetäkseen hän oli tosin joutunut polkemaan hintoja, koska ei tiennyt missä pääposti tai valtioneuvoston linna sijaitsivat. Mutta ilmeisesti hänen parastaan oli siellä jossakin vielä ylempänä ajateltu; vieressä näet sijaitsivat eduskunta ja kansallismuseo; vaihtoehtona kun nuorisotyönvälitys olisi voinut osoittaa työtä vain satamassa. Elämän alustava välitilinpäätös näytti siis suotuisalta. Eikä onnenpotkuista tuntunut tulevan loppua: varo tässä kaupungissa niitä, jotka tyrkyttävät maalaispojille paukkuja, he haluavat vain päästä naureskelemaan kun “poika pörrää”, hänelle sanottiin. Päivätyön jälkeen hän oli käynyt iltakoulua kirjoittaen ylioppilaaksi keväällä 1972. Sen jälkeen hän oli ollut opiskelija Kauppakorkeassa ja virkamies kauppa-ja teollisuusministeriössä; 1980- luvulla maailmanmatkaaja ja havainnoija; 1990-luvulla virallisesti työtön, joskaan ei toimeton, vaan istui lukemassa pääkaupunkiseudun kirjastoissa; 2000-luvulla remonttimies Kansallisteatterilla, sekä hajottamassa lattioita Tove Janssonin ja Martti Ahtisaaren kodeissa putkiremonttien tieltä. Hänelle riitti kirjailijan titteli ja käytännön työmiesten kunnioitus. Hei eivät arvostaneet sotien jälkeisen natsi-Suomen ihailua.
Kirjasta ei ole ilmestynyt lehdistöarvosteluja.