Rakkahin sisko

Sadun ja Kaarinan välisen suhteen kuvaaminen on mielenkiintoinen ja hyvin todentuntuinen sisaruskuvaus, ilman turhaa kiillottamista ja kaunistelua. Tarinassa on toisaalta se läpi elämän jatkuva jo syntymässä saatu yhteys ja toisaalta oikeus omaan itseen ja erilleen kasvuun. Jo asetelma sen kertoo; hädän hetkellä paikalle pyydetään sisko merten ja vuosikymmenten takaa. Sairaus romahduttaa totutut raamit ja kun yksin ei voi enää pärjätä, on löydyttävä joku, jonka voi laskea kaiken sotkun keskelle. Pelot, pettymykset eikä tulevaisuudesta mitään takeita – kenen kanssa sen jakaisit ja kohtaisit samat tunteet vielä toisessa ihmisessäkin? Saako kuolemansairaalle kiukutella ja saako turhautua hänen raivoonsa, vai pitääkö jaksaa ymmärtää vaan? Kirja kuvaa laajasti myös amerikkalaista yhteiskuntaa, sen byrokratiaa ja tapoja Kaarinan ja Pieterin silmin. (...) Kirjan teemat ovat mittavia ja nivoutuivat yhteen niin, että en olisi lukijana halunnut karsia mistään, en sisarussuhteen enkä kuoleman käsittelystä enkä myöskään ikkunasta amerikkalaiseen elämäntapaan.

Los Angelesissa asuva sisko sairastuu syöpään ja Kaarina matkustaa hänen luokseen auttamaan ja järjestelemään käytännön asioita. Muistelmateos vuorottelee kahdessa ajassa; vuonna 2007 sisko on vielä elossa, jos kohta huonossa kunnossa. Vuoden päästä, kun sisko on juuri menehtynyt, Kaarina matkustaa miehensä kanssa Amerikkaan huolehtimaan kuolinpesästä ja hautajaisjärjestelyistä. Päiväkirjamerkinnät ja sähköpostiviestit luovat vaihtelua suoraan kerrontaan, joka on jouhevaa ja vivahteikasta. Amerikan siskon kirjeet tuovat kerrontaan dialogin tuntua, vaikka mieleen tulee myös kysymys, mitä hän olisi itse pitänyt niiden julkaisemisesta. Amerikkalaisen elämäntavan ominaispiirteet vaikuttavat joskus käsittämättömiltä ja toisinaan taas mukavan välittömiltä ja kertoja pistää ne merkille osuvasti. (...) Yksityiset ja yhteiskunnalliset havainnot lomittuvat mielenkiintoisella tavalla ja sisarten välinen suhde kuvataan kaunistelematta solmuineen ja rosoineen.