Tämä on lyhyt omaelämänkertani, joka käsittää karkeasti laskien vuodet 1970-82 ja kertoo minun tarinani Kolumbiasta, ennen kartelleja, huumeparooneja, aseistetun konfliktin pahenemista viidakossa ja vuorilla. Nyt kun rauhansopimus on allekirjoitettu, vasemmistosissit laskeneet aseensa (?) ja tiet maaseudulle ja vuorille avoimet, tie rauhaan on edelleenkin täynnä suuria ongelmia. Tämä on minun ja perheeni tarina, mutta pääosaan olen hahmotellut Laakson kaunista ja turhamaista valtiatarta, Santiago de Calin kaupunkia ja Kolumbiaa, maata josta lähdin pois vuonna 1982, mutta joka koskaan ei lähtenyt minusta kokonaan pois.
Paljasjalkainen evakkoperheen tytär joka lähti Maailmalle nuorena ja jäi sille tielleen. Asuimme Calissa, Kolumbiassa, aluksi veljeni kanssa, sittemmin oman perheeni kanssa kaiken kaikkiaan 12 vuotta ja kokemuksemme sieltä ovat tavallaan ainutlaatuisia: suomalaisia ei Kolumbiassa ollut seitsemänkymmentäluvun alussa kuin kourallinen ja heistäkin lähes kaikki joko kirkon, NGO-ryhmien tai kansainvälisten yhtiöiden palveluksessa. Yksityisesti meitä oli vain jokunen. Olen aina kirjoittanut, mutta systemaattisesti vasta nyt kun olen eläkkeellä. Kirja on ollut ystäväni kaikki nämä vuodet.
Minä tulin leskeksi aivan liian varhain, vain 33-vuotiaana ja kasvatin pienen perheeni ensin USA:ssa, sittemmin muutimme Ruotsiin, nykyisin asun lähellä Norlannin portteja Daljoen alajuoksulla, joenrantakylässä, kesäisin kasvatan kurpitsoja ja talvisin kirjoitan. Elämäntoverini tapasin kuusi vuotta sitten, juuri ennen eläkkeelle jäämistäni, sattumalta. Lahjana elämältä.
Kirjasta ei ole ilmestynyt lehdistöarvosteluja.