Tämän kirjan kysymys on, miten suhteemme luontoon on eurooppalaisessa historiassa välittynyt kaupunkien, työn, tieteen, tekniikan, valtion ja markkinoiden kautta. Ensimmäinen vasemmisto avasi kansalaisen vapauksia, toinen työn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden horisonttia, kolmas tunnustuksen, kulttuurin ja sisäisen luonnon kysymyksiä. Neljännen vasemmiston tehtävä ei ole hylätä näitä saavutuksia, vaan koota ne uudelleen elämän ehtojen varaan, Elon politiikaksi.
Tämä edellyttää yhteisöllistä uusintamista: ruoan, asumisen, terveyden, hoivan, kasvatuksen, työn, energian, infrastruktuurien, paikallisten ekosysteemien ja yhteisen ajan ylläpitämistä, korjaamista ja kehittämistä. Luonto työtoverina ei tarkoita sen alistamista tuotannon välineeksi. Se tarkoittaa oppimista luonnon omista rytmeistä, rajoista ja luovista mahdollisuuksista. Luonto liittolaisena merkitsee, että turvallisuutemme ja toivomme eivät perustu sen voittamiseen vaan elinkelpoisten suhteiden rakentamiseen. Luonto kanssamatkaajana muistuttaa, että emme kulje yksin emmekä vain itseämme varten.
Tällaisesta lähtökohdasta politiikan tehtävä ei ole turvata elämää kasvun sivutuotteena. Sen tehtävä on tehdä elämän tekstuurin säilyttämisestä, korjaamisesta ja kehittämisestä yhteinen päämäärä - planeetan puolesta, ihmisten puolesta.
Olen emeritus koulutustutkija, psykologian tohtori. Tutkimukseni liittyy eurooppalaisen perinteen nelijakoon: Schole, Polis, Oikos, Agora ja Valistuksen eri tulkinnat siitä. Olen ollut erityisen kiinnostunut mimesis vs. metis -jaosta, joka nyt ilmenee tätä nykyä mm. koulutuksen jakautumisessa yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen. Tästä näkökulmasta arvioin eurooppalaisen valistuksen rajoituksia suhteessa luontoon, sekä sisäiseen että ulkoiseen, ja erityisesti niiden keskinäistä suhdetta. Minulle kysymys avautuu Pelon politiikan vaihtamisena Toivon ja Elon politiikaksi, ekologisen demokratian toteuttamisen välttämättömyytenä.
Kirjasta ei ole ilmestynyt lehdistöarvosteluja.